Rakkauteni vanhaan tavaraan

Olen päässyt nauttimaan vanhan tavaran tuoksusta eilen Metsäkylän Navetassa ja tänään Pienessä Patinassa, joista varsinkin jälkimmäinen oli omalla tavallaan elämys. Pieni Patina on puoti, josta saa lähes mitä vaan. Kauppa sisälsi kaikkea vaatteista ja purkeista tapetteihin ja valokatkaisimiin eri vuosikymmeniltä. Suosittelen sitä kelle tahansa, joka on pitää vanhoista esineistä ja niihin liittyvistä tarinoista!

Tiedän omistavani liika pieniä rasioita, mutta en mitenkään voinut jättää vanhaa tervaleijonarasiaa kauppaan! Käytin ostohetkellä itselleni samaa perustetta, kuin monia kertoja aikaisemminkin vastaavissa tilanteissa; kyllähän rasioihin ja pusseihin keksii aina täytettä, jos ne vain ovat sieviä. Onneksi rasian hinta ei millään muotoa huimannut päätä, joten ostopäätöstä ei ollut vaikea tehdä. Lisäksi ostin kauniin avaimen, jolle keksin käyttöä myöhemmin. Lopuksi pienet ostokseni pakattiin vanhaan Frans Värtelä -paperipussiin.

Sunnuntaitunnelmia

Miten joskus meneekin niin, että tulee hurjan monta erikoista ja hauskaa tapahtumaa yhdelle päivälle, ja sitten on taas pitkä aika tavallista arkea?

Tänään oli juuri yksi tuollaisista erikoisista ja varmasti muistettavista päivistä. Nimittäin...

...olen syönyt tänään:

- amerikkalaisia pannukakkuja ja vaahterasiirappia

- tuoreita mustikoita

- munakasta

- ihanan ison palan perinteistä pannukakkua kermavaahdon ja mansikkahillon kanssa

...olen nähnyt tänään:

- alpakoita, jotka söivät kädestä

- paljon kaunista, vanhaa tavaraa myytävänä

- hurmaavan vessan, josta Niina onkin jo kertonut

- kauniin kesäillan

- ystäviä

...olen tuntenut tänään:

- makeita makuja suussa

- lämpimän järviveden iltauinnilla

- tuulen veneajelulla (ja itse ohjasinkin!)

- haikeutta ja odotusta lähdön takia

(Sinja ei uinut mutta kasteli kyllä jalat)

Hei ootko jo kuullu siitä yhestä..?

Täytyyhän se myöntää, tuttujen ja tuntemattomien ihmisten elämä on usein äärettömän kiinnostavaa. Juorut kiinnostava lähes kaikkia, tosi-tv ja keltainen lehdistöhän olisivat muuten konkurssissa. Tarinat eivät myöskään kulkisi pitkin kaupunkia muuttuen matkalla aina vain hurjemmiksi. Olen aina ajatellut, että ilmiö liittyy lähinnä nykyaikaan, mutta Palanderin talossa opin muuta.

Hämeenlinnan keskustan monissa vanhoissa taloissa on ikkunoissa kummalliset rautaiset ulokkeet. Mitä ne ovat? Kaunistelematta ja peittelemättä, juorupeilejä. Kun talon sisältä kurkkaa peiliin, näkee katua pitkälle kumpaakin suuntaan. Muiden elämän seuraaminen oli kiinnostavaa siis jo sata vuotta sitten, ja oli ihan normaalia katsella peilistä, kuka puhuu kenenkin kanssa ja kenet naapurinpoika saattaa tänään kotiin. Sadan vuoden aikana maailma on kuitenkin muuttunut siten, että kanssaihmisten tarkkailusta on tullut julkisen sijasta suorastaan melko paheksuttavaa. Nykyään se tehdään salaa puuteripeilin kautta puistossa tai kahvilassa.

(kuvan malli ei liity juoruiluun)

Nuorekkuus hukassa

Sumuisessa peilikuvassa esiintyy päivän löytöni Fidasta!

Hamonen on jonkun itse tekemä, ja äärettömän miellyttävä päällä. Pituutta sillä tosin oli turhan paljon, lyhensin helmaa parikymmentä senttiä vähän tyttömäisempään mittaan.

Helmaa oli pakko lyhentää, koska tunnen itseni kohta liiankin mummomaiseksi. Kuulostaa hassulta, mutta tämän kesän aikana omien isovanhempieni lisäksi ainakin kolme vierasta mummoikäistä henkilöä on tullut kehumaan vaatteitani. Erityisesti paidat ja mekot ovat olleet senioreiden mieleen. On toki kiva, että vaatteeni miellyttävät ihmisiä, mutta onkohan kohderyhmäni vähän väärä...? Toki ikäihmisiäkin on erilaisia, on nuorekkaita airasamulineja ja perinteisempiä kävelykenkiä ja pitkiä takkeja käyttäviä rouvia. Vaatteitani kehuneet ovat kuitenkin edustaneet tuota jälkimmäistä ryhmää. Tämän päivän paitakehuja hieman hämmästelen, sillä yläosa ei välttämättä ollut garderooppini mummoystävällisin. Vai?

Huomenna joka tapauksessa pukeudun uuteen hameeseen tarkoituksella ikäihmisiä miellyttäen, sillä menen isoäitini kanssa Palanderin taloon katsomaan ainakin keittiötä isoäidin lapsuudenkodissa oli kuulemma hyvin samantyylinen kyökki. Etukäteen tiedän senkin, että puulaatikko ja keittiön ovi olivat samanlaiset, mutta tiskipöytä oli isoäidillä hienompi, kuparinen, joka kiillotettiin kerran viikossa. Toivon kuulevani huomenna lisää kertomuksia aiheesta.

Kuten huomaatte, lisäsin blogin nimen alle kuvan. Kunnia kuvasta menee ystävälleni Niinalle, joka nappasi kuvan kolaripitoisella reissullamme Helsinkiin.

Apua päätökseen tai ideoita lopputulokseen?

Ostin askartelukaupasta metallisen "suuaukon" laukkuun. Mutta nyt on ongelma. Mistä kankaasta laukku olisi parasta tehdä? Löysin pari tyyliltään ja kooltaan sopivaa tilkkua laatikostani, mutta en oikein osaa päättää. Oranssi on hieno ja retro, ja metallisen näköiset kuviot sopisivat tuohon kummallisennäköiseen palaseen. Toisaalta kaavailin ompelevani punaisen päälle pitsiliinoja, jolloin kangas näyttäisi mielenkiintoisemmalta. Myös nappivillitykseni jyskyttää takaraivossa, voisihan yksiväriseen kankaaseen niitäkin ommella somisteeksi. Pitsi olisi kuitenkin ehkä tyylikkäämpää. Aina on tietysti vielä kolmas vaihtoehto, eli kangaskauppojen ja kirppareiden koluaminen sopiva kangaspala mielessä. Hihnaksi luultavasti etsin kirpparilta tai mummun varastoista vanhan nahkavyön.

Ottaisin kuitenkin mieluusti mielipiteitä vastaan, mikä oli paras idea ja voisiko niitä vielä viedä eteenpäin?

Säännöstöt

Olen ollut pari päivää täysin hämmentynyt, kun minulle onkin selvinnyt, että kaikki eivät syö murojen kanssa hilloa! Jestas. Olen aina luullut, että se on yleinen tapa, koska itselleni se on itsestäänselvyys. Muroihin kuuluu laittaa hilloa. Mansikkaa tai vadelmaa. Mutta nyt jo kolme hyvää kaveriani on ihmetellyt tapaani muutaman päivän sisään.

Aloin miettiä muita elämäni kirjoittamattomia sääntöjä, joita on kuitenkin pakko noudattaa. Ensimmäisenä mieleeni tuli se, että savustetut muikut on aina syötävä sormin. Haarukka pilaisi tunnelman. Ruokateema jatkui, kun totesin, että kaalilaatikon on oltava todella suolaista, ja grillatun maissin päälle kuuluu laittaa suolaa ja voita. Viili syödään kanelin ja sokerin kanssa, eikä ihan miten tahansa sekään. Kaneli on pakko laittaa ennen sokeria viilin pinnalle, koska muutenhan sokeri ei näy! Suklaa taas maistuu parhaalta suoraa jääkaapista syötynä.

Tapoihin kuuluu se, että kun hallinnoin taloa yksin, jälkiä ei siivota. Kaikki laitetaan paikoilleen viime tingassa juuri ennen kuin loput perheestä palaavat kotiin. Aamuisin en halua puhua mitään ennen kuin olen käynyt vessassa, ja nukkumaan on äärettömän vaikeaa mennä käymättä ensin suihkussa.

Lista tuntuu jatkuvan ja jatkuvan ikuisuuksiin! Onko elämäni tosiaan näin kaavoihin kangistunutta, ja pitäisikö vielä nuoruuden hurmiossa tehdä jotain repäisevää? Esimerkiksi voisin sekoittaa kanelin ja sokerin Tärkeän Järjestyksen, tai ehkä tehdä aamutoimet väärässä järjestyksessä.. Ehkä.

Onko teillä muilla samantyylisiä sääntöjä, vai olenko ainoa? Kertokaa niistä, niin en tunne itseäni ainoaksi sääntöjen orjaksi!

Kiireisiä lomapäiviä

Duffy
Siellä se lauloi. Ilmielävänä. Kaukana, barbien kokoisena ja näköisenä, ja äärettömän vahvalla äänellä. Vau.

Yhdysvaltain suurlähetystö
Turvatarkastus, vartioiden perässä kävelyä, sormenjälkiä, odottelua ja yksi sana englantia tulevilta vaihto-oppilailta.

Ostoksia
Iso, punainen matkalaukku. Tuliaisia. Ja pakko-ostona itselle pari paitaa Carlingsin alennuksesta..

Vielä illalla
Ystävä. Paljon tuttuja ja kavereita. Musiikkia. Hauskanpitoa. Wanaja-festival.

Pääkaupungissa

Aamu alkoi lupaavasti, mutta lupaavuus karisi nopeasti ketjukolarissa, johon jouduimme. (Kuvassa ajopeliämme edustaa batmobile). Olimme siis Niinan ja Pepin kanssa matkalla tapaamaan vanhaa työkaveriamme Mariaa, joka muutti keväällä Helsinkiin. Mannerheimintiellä peräämme kuitenkin ajoi sitikka (punainen kupla), ja tönäisyn voimasta tökkäsimme edessä ollutta pösöä (monopolin pelinappula). Onneksi vauhti oli niin pieni, ettei ketään sattunut, mutta yhteentörmäyksen selvittelyyn poliiseilta kului melkein kaksi tuntia, joten päiväsuunnitelmamme tuli suuri lovi (autoon tuli melko pieniä).

Kaiken sen viivästyksen takia mahamme kurnivat jo melko äänekkäästi, joten lähdimme saman tien etsimään ruokapaikkaa. Päädyimme pieneen ranskalaiseen lounasravintolaan, jonka lisukepatonki oli ihanan tuoretta, nam!

Ruokailun jälkeen lähdimme Tähtitorninmäelle puistoon leikkimään seurueen nuorimman jäsenen tarpeita kuunnellen. Tosin isompiakin alkoi lapsettaa valtavasti, joten keinuessa ja kiikkuessa kului melkoinen tovi. Italialaisten jäätelöiden kannustamana lähdimme hipsimään kohti Marian asuntoa ja autoa, mutta heikoksi kohdaksemme osoittautui Hietsu.

Ilta-aurinko paistoi kauniisti, oli pitkästä aikaa lämmintä ja merivesikin tuntui yllättävän lämpöiseltä jaloissa. Jouduimme siis kahlailemaan hetkisen aikaa.

Lisäksi pääkaupungissa näkyi:

- ihania vanhoja taloja

- kolme kuumailmapalloa

- kaksi laskuvarjohyppääjää, jotka hyppäsivät uimarannalle

- Suomen Mehiläistenkasvattajien Liiton ovikyltti

- nainen, joka sanoi, että on hauskaa nähdä niin iloisia ihmisiä kuin me olimme

Päivä numeroina

1 litra mansikoita, josta osa muuttui suklaiseksi

2 ystävää, joiden kanssa matkaan huomenna tapaamaan kolmatta

3 kirpparilöydöstä, joista jokainen maksoi saman verran

4 ylämäkeä, jotka jouduin polkemaan ylös

5 hiertymää jaloissa, jotka tulivat vähän käytetyistä kengistä

6 kappaletta käyntejä poliisilaitoksella tänä kesänä, joista kuudes tänään

7 tuorejuusto-tuulihattua, jotka maisuivat hurjan hyvältä

8 eri asua, joita harkitsin päälleni aamulla

9 tapaa viihdyttää pientä tyttöä, jonka vauhti ei aina vastaa taitoja

10 lukematonta runoa kirjassa, joka lojuu pöydälläni

11 ideaa kesäleirille, joka pidetään Saimaan rannalla

12 rentoa kappaletta uudella levyllä, jota kuuntelen nytkin

Kirkastuvaa

Taivaalta on tullut vettä koko päivän, mutta yhdeksän aikaan pilvet alkoivat yllättäen haihtua.

Lähdin vielä iltakävelylle Sinjan kanssa, ja koko maailma tuoksui raikkaalta, kesäiseltä, puhtaalta.
Lehdet näyttivät vihreämmiltä kuin pitkään aikaan sateen takia.

Pihapöydän reunalta tippui pisaroita.

Ja laatoitukselle jäi märkä jalanjälki.

13.7., kuukausi jäljellä

Jaiks.

Tuntuu, että edellisestä lähtöön liittyvästä postauksestani on ihan pienen pieni aika. Ja samankokoinen pienen pieni aika on lähtöaamuun. Kuukauden päästä tähän aikaan olen jo matkalla Atlantin yli.

Haluaisin kuitenkin esittää kysymyksen: Mihin ihmeeseen se aika on oikein kulunut?

Tällä hetkellä pelottaa. Suomeen jää koti, ystävät, perhe, koulu ja kaikki, mikä on tuttua ja turvallista. Purin tuntojani Aliinalle, joka onneksi muistutti siitä, että mitään ei tarvitse jättää lopullisesti taakseen. Tulen takaisin paljon kokeneena ja nähneenä.

Ja onhan se totta. Muutama päivä sitten sain kuulla, että host-äitini vie minut ja tyttärensä katsomaan Jason Mrazia, jonka kappaleita on keikkunut 25 soitetuinta -listallani kuukausia. Tässä maistiaisia: http://www.youtube.com/watch?v=S_6ND889Qes&feature=related

Lisäksi tietysti koen paljon asioita, joita en osaa edes ajatella vielä tässä vaiheessa! Myös talviolympialaiset ja hienot laskettelurinteet odottavat meren takana.

Kaikesta huolimatta olo on hieman haikea. Sateisen sään haikeutta ja muuta kaikki-on-täysin-väärin -oloa onneksi helpottivat kaakao, kroisantti ja ihana seura sateisella ajelulla!

Sateenvarjo kuitenkin odottaa korissa uloslähtijää.

Mökillä

Soudin käteni rakoille. Matka kasvoi yllättävän pitkäksi, kun päätin kiertää Pyhäsaaren lisäksi myös Hitonsaaren.

Juoksin noin puolen kilometrin matkan postinhakupaikalle hiekkatietä paljain jaloin.

Kastelin farkut kahlatessa. Vahingossa
Pudotin isoäitini lapsuusaikaisen viilikupin lattialle. Kuppi meni rikki.

Kävin jäätelöautolla ostamassa luomujäätelöä.

Söin kolme jäätelötuuttia päivän aikana. Plus yhden, jota ei kuitenkaan lasketa, koska se oli vain maistiainen jätskiautolta.

Tein kolme 500 palan palapeliä. Yliannostus näkyi siinä, että näin palapelinpaloja, kun laitoin silmät kiinni. Luulin, että näin voi käydä vain Tetriksen kanssa..

Söin rosvopaistia ja monta valkosipulinkynttä.

Näin lokin istumassa kuusen latvassa. Erikoinen paikkavalinta.

Oli rentouttavaa olla pari päivää ilman jatkuvaa puhelimen tarkkailua, ilman kelloa, ja ajattelematta sitä, että ehkä sittenkin pitäisi imuroida tai ainakin käydä hoitamassa pari juoksevaa asiaa ja ehkä myös tiskata.

Olla vain.

Aurinkolasieni elämä ja teot

Omistan kuudet aurinkolasit, ja ajatelin typerän sään kunniaksi esitellä lasit ja tarinat niiden takana. Yhteinen piirre aurinkolaseilleni on linssien suuri koko, lasien pitää olla niin isot, että niiden taakse pääsee piiloutumaan. Muuten kaikki edustavat eri tyylejä (ainakin omissa silmissäni).

Ensimmäiset lasini ostin Järvenpäästä PuistoBluesista kesällä kesällä 2007. Ja kyllä, tukkani oli tuolloin osittain vihreä ja tyyli muutenkin kovin erilainen kuin nyt, vain paria vuotta myöhemmin.. Ette varmaan ylläty siitä, että Converset olivat tuolloin eniten käyttämäni kengät!

Numero kakkoset kuuluvat oikeastaan äidilleni. Lasit ovat peräisin vuodelta 1982, ja sen ehkä uskookin mallista. Olen kuitenkin ominut pokat täysin omaan käyttööni, tosin aluksi ajattelin käyttää niitä vain vappulaseina helteisenä keväänä 2008, mutta lasit vain pysyivät päässäni pitkään vapun jälkeenkin. Kuvassa ovat myös kaksi yläasteaikaista kaveriani.

Samana keväänä ostin leirikoulusta Tanskasta uudet, koska hajotin hetkellisesti valkoiset vappulasit, ja viikko oli niin aurinkoinen että jotakin oli pakko olla suojaamassa silmiä. Kuvassa olen lasit päässä Møn saarella, mutta ilma ei oikeasti ollut niin lämmin kuin miltä kuvassa näyttää. Yritän tällä puolustella mustia sukkahousujani.

Kesällä 2008 sain Niinalta ison vaateläjän mukana kahdet lasit, joista toisista tuli heti ykkössuosikkini. Mangon jättiläislasien taakse piilouduinkin monia, monia kertoja, mutta tänä keväänä laseista alkoi lähteä väri, ja ne päätyivät hikoilukäyttöön. Lasit ovat kuitenkin niin suosikit, että ne oli pakko päästää ulkoilmaan heti ensimmäisenä keväältä tuntuvalta päivänä maaliskuussa.

Toiset Niinan vanhoista laseista ovat hupsut ja kummalliset. Kotoa lähtiessä minulle naurettiin ääneen, kun olin lähdössä ko. pokat päässäni poliisiasemalle. Mutta mielestäni niiden lasien yksi tarkoituskin on näyttää hassuilta ja naurattaa. Sama tarkoitus on laseihin liittyvällä kuvalla.

Uusimmat aurinkolasini, eli numero kutoset, ovat niin uudet, ettei niistä vielä ole varsinasesti kuvia. Eivätkä raukat ole päässeetkään vielä mukaan mihinkään ikimuistoiseen. Ne ovat kyllä olleet rekvisiittana marimekon vaatteita esitelleessä muotinäytöksessä kaverini päässä, mutta itse olen käyttäny laseja tähän mennessä melko vähän.

Tässä vielä kuva koko aurinkolasirepertuaaristani roikkumassa hienossa Lundiahylly-grillitikku-teippi-askartelussani.

Pinssi

Innostuin eilen ostamistani retrohenkisistä pinsseistäni niin, että oli pakko kokeilla itsekin tehdä. Eihän sellaisen tekeminen voi mitenkään olla kovin vaikeaa! Eikä se ollutkaan.

Ostin kirpparilta kolme isoa nappia (halkaisija noin 3,5cm) ja valitsin kuosiksi oranssin kukkakankaan. Nappi oli hyvänkokoinen, kovin paljon pienempää olisi ollut melko haastava käsitellä.

Kiinnitin kankaan nappiin käsin ompelemalla ristiin rastiin täysin ilman logiikkaa. Kiristelin ja katsoin, ettei etupuolelta näe taitoksia.

Kun sain kankaan mielestäni tarpeeksi hyvin kiinni nappiin, ompelin vähän nappia pienempään kangasympyrään hakaneulan. Pienen ymprän ompelin takaosaan, joka olisi muuten näyttänyt turhan huolittelemattomalta. Sitä paitsi epäilen, että hakaneula pysyy paremmin kiinni, kun sen ompeli tukevasti omaan palaansa.

Tylsän harmaaseen toppiin tuli ainakin vähän lisää eloa, ja eipähän kävele vastaan yhtäkään samanlaista pinssiä!

Helsinki

Kävin Helsingissä, kun kyyti sattui kohdalle. Shoppailu ei varsin huvittanut, mutta nautin kesästä ja pääkaupungista kiertämällä kauppatoria, syömällä mansikoita ja istumalla ratikassa. Ratikassa matkustaminen oli todellisuudessa aika jännää, en ole koskaan ennen ajellut niille yksin! Veljeni käski hypätä ensimmäiseen pohjoiseen menevään ratikkaan, jotta löytäisimme toisemme, ja niin astuin numero neloseen toivoen löytäväni veljen ja auton. Koko matkan pelkäsin silti päätyväni syvälle Munkkiniemeen tai muihin tuntemattomiin paikkoihin..

Koko päivä ei kuitenkaan kulunut pelkästää lorvien, vaan vastasin pitkäaikaiseen kaipuuseeni museoihin (jep, olen itsekin hyvin hämmentynyt moisesta tarpeesta!) ja kävin herttaisessa Työväenasuntomuseossa, joka sisälsi paljon mökiltä tuttuja tavaroita, ja Kiasmassa. Kiasmassa on nyt Oikeilla jäljillä... -näyttely, josta todella pidin. Näyttelyn aiheena on jäljet, joita ihminen jättää ympäristöönsä, graffitit, mainokset, jarrutusjäljet asfaltissa jne. Näyttelyn ulkopuolelta suosikikseni nousi Tuomas Laitisen Heat/Kuumotus. Taulu oli hauska, koska sen kanssa koin sen harvinaisen hoksaamisen hetken, joka joskus osuu kohdalle. Huoneeseen astuessani ihmettelin keltamustaa taulua, jossa ei vaikuttanut olevan mitään logiikkaa. Hetken katseltuani tajusin maalauksen esittäväksi ja teoksen nimen lukeminen synnytti vielä yhden ahaa-elämyksen. Huikeaa.

Myös museokauppohin kului aikaa ja rahaa. Niistä löytyy erikoisia tavaroita, joita ei näe muualla. Erityisesti Kiasman museokauppa on ihana, mutta Ateneumin vastaavassa olisi ollut hienoja julisteita.. Sinne en kuitenkaan ehtinyt. Mukaani kuitenkin tarttui neljä postikorttia seinälle, juliste, kaksi pinssiä ja kierrätysohje 1900-luvun alusta.

Ylemmässä kuvassa ylimääräisenä jäsenenä on purkkarasia, jonka äiti osti minulle marimekosta. Alemmassa on tämän päivän ostosten lisäksi kaksi pientä mustavalkoista kuvaa, jotka ostin tällä viikolla kirpputorilta.

Okei, kävin kahdessa vaatekaupassakin. Ihan niin anti-shoppailija en kuitenkaan ole, ettenkö jossain olisi käynyt. Toppi itki yksinäisyyttään alennustangossa, joten jouduin pelastamaan sen.